Tekee mieli paeta. Paeta kaikkea. Olla tunnoton. Lakata tuntemasta tätä ahdistusta ja epäluuloa.

Orpo olo. Vihattu, inhottu olo. Hyljeksitty, oudoksuttu olo. Kaikkea tuota. Tuntuu siltä että isä ei ollenkaan hyväksy mua. Tiedän liioittelevani, mutta tunteet sanovat noin.

Mielipiteeni, tunteeni, ajatukseni; mitään noista ei arvosteta ja hyväksytä. Ne ovat kaikki "vääriä". Pitäisi luopua niistä ja alistua muiden mielipiteiden ja ajatusten alle. Piilottaa tunteet. MIKSI? Se on niin väärin!  Jos ilmaisen noista edellä olevista asioista, saan kuulla olevani harhaluuloinen. Silti mielipiteitäni ja valintojani aina arvostellaan ja ivataan.

Ei pitäisi olla katkera. Pitäisi unohtaa ja antaa anteeksi. Se kapeakatseisuus ja arvostelu, iva ovat ihmisen vajavaisuutta. Itsekin syyllistyn siihen (vaikka mielestäni olen aika suvaitsevainen ja pyrin hyväksymään kaiken, olemaan tuomitsematta). Auta, hyvä Jumala! Auta minua olemaan parempi ihminen...

Mihin pakenisin? Minulla on musiikki. Ja kirjoja... Manga. Kuvat, kirjoittaminen. Ne eivät kuitenkaan voi pelastaa minua, tiedänhän sen...

Mutta minulla on Ystävä, joka ei koskaan jätä. Joka kuuntelee mitä ikinä tahdon sanoa. Joka voi AUTTAA minua, LOHDUTTAA ja HOITAA minua... Ystävä, joka ei vihaa ja oudoksu minua. Jolle tunteeni eivät ole mitättömiä. Voisivat olla, mutta Hän on niin armollinen ja laupias. Ihmeellisin kaikista! Ja ajatella että sellainen Ystävä on minulla. SE tekee minustakin jotain. Ei-hylätyn. Arvokkaan.

Kuuntelen Utada Hikarua juuri nyt. Yritän löytää yhtä biisiä siltä... I NEED it. Se sisältää lämpimän muiston... Miksi oi miksi heitin menemään levyn siltä kerran... Olinpas viisas. Ei pidä heittää menemään enää mitään tuosta vaan. Silti hamstraaminenkin on tyhmää...

Näin tänään kahta miestä, joihin olen ollut hulluna. Ihailen molempia edelleen. Toinen on varmasti saavuttamattomissa ja mukavampi mua kohtaan, niin ei jännitä jutella sen kanssa (jos muutaman sanasen vaihtoa voi sanoa jutteluksi), mutta se toinen... Se on mysteerimies. Vanhaminä tuli esiin kun juttelin sille. Varmistin ettei sillä ole hampaankolossa mitään mua kohtaan, ei kuulemma ollut. Hitsin noloa kun jännitin! Nykyään en jännitä kenenkään kanssa jutellessa, mutta SE...

Taidan olla vähän ihastunut... Mutta sekin on toivotonta. Unrequitted Love... I just KNOW. Hopeless. Totally :(