Jos alankin teeskennellä, että kaikki on hyvin, ehkä alan itsekin uskoa siihen ja masennus katoaa? Kukaan ei ymmärrä, miksi olen ahdistunut ja masentunut, kukaan ei ota tosissaan ja tämä tosiaan menee yli hilseen kaikilta... Ihmiset ei jaksa kysyä kuulumisiani kun ne kuitenkin ovat huonot ja sitä ne ei ainakaan kysy, että no mikäs se nyt niin tekee huonon olon.

En oikein ymmärrä itsekään, miksi tuntuu pahalta. Mutta kun vain tuntuu! Mulla on Jeesus. On perhe. On kavereita vähän joka paikassa!!! En näe nälkää, on kämppä.... On koulutuspaikka (vai miten se ilmaistaan?). Silti sisintä kalvaa ahdistus ja paha olo. Suru. :(

Ehkä tosiaan on parasta että unohdan murheeni, masennuksen, pahan olo, piilotan sen hymyn taakse ja sanon että "kaikki on ok" vaikkei olisikaan. Ehkä ihmiset maailmassa teeskentelevät siksi niin paljon, koska se AUTTAA? Koska he lopulta itsekin uskovat valheensa? Koska se karkottaa masennuksen, vaikkakin ehkä valheellisesti mutta kuitenkin? Ehkä teeskentely ei olekaan pahasta ja liika avoimuus vain tekee haavoittuvaisen, avoimen haavan.

Avohaavaan menee helposti likaa ja se tulehtuu ja KIPU PAHENEE. Haava täytyy piilottaa. Haavaa ei saa näyttää.

Musta on tullut lohtusyöjä. Eilen söin (kaverin kanssa puoliksi onneksi) patongin kaikilla täytteillä, pussillisen juustonaksuja ja ranskalaisia kahdella dippikastikkeella, tänään itsetehtyä lasagnea (kahteen pekkaan melkein kokonainen vuoka!). Plus suklaata. Kamalaa...

Uni on toinen, joka lohduttaa. Unimaailma. Torkuskelu. Silloin olen turvassa. Kuin pumpulissa.