Tai no ei tämä enää uusi ole. Jo kolmatta kuukautta asun täällä velipojan kanssa... Hyvin on kyllä mennyt. Paljon paremmin kuin aikoihin. Nyt tosin pari-kolme viikkoa on alkanut TAAS mennä huonommin ja syynä on lähinnä kortisoni joka tekee mut ihan levottomaksi ja unettomaksi - ja työttömyys. Niin, ei enää ollakaan laiska opiskelija vaan työtön soskupummi...

Ensi viikolla on vihdoinkin tapaaminen kuntoutushoitajan kanssa niin jospa lähtisi kuntoutussuunnitelma käyntiin vihdoin! On se kumma että sitä joutuu kesän olemaan ihan omillaan ongelmineen kun kaikki mielenterveyspalvelut on lomilla. Eikö ne voisi palkata kesäksi työttömiä lähihoitajia ja sosionomeja yms????????????????????? Kyrsii... Vaikka mitä ahistuksia on saanut yksin läpi käydä... APUA.

Olen taas tuhlaillut ihan ylettömästi. No mutta olen minä maksellut laskujakin... Mutta silti. Näin käy AINA AINA AINA kun olen hypomaaninen. Ja en nuku, en! Tärisyttää, hermostuttaa, suututtaa joka pikku asia enkä voi keskittyä kuin syömiseen ja järjestelemiseen ja niihinkin HUONOSTI. Inhoan kortisonia, mutta se on pakollinen paha. Ilman sitä olin taas monta viikkoa kuumeessa...!!!!!!!!!!

Muuta ei kurjaan elämääni kuulu. Onneksi sentään asuinsija on parempi.

Olen kauhean turhautunut. Tämä päivä on ollut piiiitkä; heräsin jostain syystä ennen kahta!! Ei ole mitään tekemistä... :( Ellei ilma olisi niin ihana, masentuisin, mutta aurinko paistaa niin ja on NIIN ihanaisen lämmintä että on pakko hymyillä...:) Jeba... Mutta tekemistä ei ole. Koneella istuminen tuntuu puisevalta. Mutta se on melkein ainoa aktiviteetti mulla. Kävin jopa kahdesti näiden seinien ulkopuolella tänään: kauppareissulla ja kirjastossa (palauttamassa sikamyöhässä olevat kirjat) ja sitten vielä päikkärien jälkeen lenkillä. Tuli kauhea hiki!

What do i doooo??? Ei huvita katsoa mitään leffoja tai sarjojakaan...:( Kaikki on tuhanteen kertaan kokeiltu. Lisäksi ajattelen ihan liikaa (melkein koko ajan) ruokaa! Ihan ylitsepääsemätön tämä nälkä ei onneksi ole.

Olin ujo ja kiltti tyttönen. Stressasin KAIKESTA. Olin pelkuri. Yritin aina muuttua rennommaksi ja niin pois päin. Elää "hetkessä", sitä jaloa taitoa en osannut. Enpä tiedä onko se taito sittenkään niin jalo. Menin lopulta siihen toiseen äärilaitaan ja tuli taas todistettua itselle että olen todellakin äärimmäisyyksien ihminen KAIKESSA. En osaa kulkea mitään keskitietä, en ymmärrä sanoja "kohtuudella" ja "sopivasti" ja "kompromissi" tms. Se on aina joko tai.

Olen ryypiskellyt joka viikko, bailannut keskellä arkea, sekoillut, käyttänyt lääkkeitä väärin, tuhlannut, ottanut velkaa, jättänyt laskuja maksamatta, lintsannut, jättänyt menemättä harjoitteluun ilman mitään selvittelyjä (en vain mennyt), käyttänyt ihmisten ystävällisyyttä hyväksi, valehdellut, flirttaillut varattujen kanssa, suudellut naista, nainut miestä... KAMALAA. En halua enää mitään tuosta. Siitä kaikesta tulee morkkis ja muutenkin PELKKIÄ ongelmia. Se ei ratkaise ongelmiani, päinvastoin, sanoohan tuon pikkupenskankin järki. Ja minä olen aikuinen ainakin noin teoriassa. Sitä paitsi en edes ole halunnut tehdä noita asioita. Siis... en ole tehnyt niitä kuin puolitosissani. Katunut koko ajan. Vihannut itseäni ja niitä tekoja. Varsinkin sitä naimista. SE ON LOPPU NYT! En ota enää velkaa, en koske alkoholiin, muistan ottaa lääkkeet ajallaan...

Olin about vuosi sitten reilun kuukauden ankaralla dieetillä ja se toimi. Nyt kun en ole koulussa, sen luulisi olevan vieläkin helpompaa. Helppoa siitä tekee myös se, että olen täysin peeaa. Eli melkeinpä paastolla aion olla nyt vähintään kuun loppuun. Sitten siitä eteenpäin kevyellä dieetillä. Otan blogin avuksi paastoamiseen ja dieettiin. Olen aiemmin huomannut että syömisten ylöskirjaaminen helpottaa...

Tänään olen syönyt/juonut:
- mangopiltin
- muutama suolakeksi
- kasvisliemikuutio vedessä ja yksi nakki
- kahvia kuppi

Joo, en ihan täydellisellä paastolla ole. Ainakaan heti. Olen sen verran rankasti mässyttänyt viime kuukaudet, niin paastoon on mahdotonta noin vain ruveta. Ensin syödään pikkuisen... Sitten vielä vähemmän.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö oli elämäni kauhein. Kadun sitä enemmän kuin mitään mitä olen tehnyt... Olen ihan hajalla sen takia, ties kuinka kauan. Aamulla ensimmäisenä se palaa mieleeni, suuri häpeä ja inho, suoranainen kauhu! Voisinpa vaan tehdä tehdyn tekemättömäksi. Kaiken lisäksi tyyppi, jonka kanssa olin, soittelee mulle koko ajan! Miksi minä tyhmä annoin sille numeroni? Siksi, koska pelkäsin että se suuttuu jos kieltäydyn. Inhottaa koko tyyppi! Eipä sitä olisi tapahtunut... Olisin niin onnellinen jos voisin mennä ajassa taakse päin... Mutta enpä tietenkään:( Enkä voi kertoa tätä kellekään. En ikimaailmassa kehtaisi! Hävettää niin pahasti. Se oli NIIN iljettävää.

Eikä se ollut YHTÄÄN mun tapaista. Mikä muhun meni? No, ainakin säikähdin kunnolla enkä koske enää viinaan. Se on kaiken pahan alku ja juuri. HYI HYI HYI...:( Kävelin sen luota (yli 6 km) märissä vaatteissa aamuyöllä kotiin. Olin kohmeessa ja tärisin vilusta, kun saavuin kotiin puoli kuusi. Matkaan meni tunti, mutta se tuntui ikuisuudelta. Nukuin puoli neljään iltapäivälle... Sitten pakenin todellisuutta Roswelliin... Kamala, kamala yö.

Pääsenkö tästä yli koskaan? Minua pelottaa... Minun tekisi mieli vajota maan alle, sulkea silmät ja paeta sitä muistoa. Mihin? En halua että KUKAAN saa koskaan tietää, se on niin inhottavaa! Jumala tietää ja näkee. Olen monia kertoja pyytänyt anteeksi ja pelkään etten saa. KAIPAAN NIIN KAMALASTI AIKAA JOLLOIN OLIN LÄHELLÄ JUMALAA! KAIPAAN PUHDASTA OMAATUNTOA!!! Voi kun sen saisi takaisin... Viattomuuden, puhtauden... :( Vapauden... Rukoilen että jonain päivänä Jeesus voisi puhdistaa minut tästä, antaa anteeksi ja vapauttaa. Sitä haluan enemmän kuin MITÄÄN: pääsyä takaisin Hänen tykönsä, anteeksiantoa.

Pahin painajaiseni on että se tyyppi jotenkin jäljittäisi mut ja vanhemmat saisi tietää. Vaihdoin numeron salaiseksi mutta oliko jo liian myöhäistä? Säälittävä tyyppi, soitteli eilen koko päivän ja vielä tänäänkin VAIKKA en vastannut! Aika sitkeä, milloinkahan se meinaa luovuttaa...

Mutta musta tuntuu nyt että inhoan miehiä. Ja tuo ei tule toistumaan. Minuun sattuu... Itkettää...:( Kunpa olisi joku joka halaisi ja sanoisi että kaikki hyvin. Että mitään pahaa ei enää tapahdu.

Luin äsken tuon eilisen kirjoitukseni ja nauroin ääneen. Hilarious crap. Se oli kirjoitusta ilman miettimistä ja taukoja! Päällimmäisiä ajatuksia tämän hetkisestä elämästä kai... Sekoilin eilen ihan kympillä...:-/ Veli ehdotti tänään jotain erikoista ja ehkä se olisikin pelastukseni? Ehkä en tosiaan OSAA asua yksin ja tarvitsen TUKEA, perään katsojan yms... Tällä hetkellä se joku on nuorempi pikkuveljeni... Tällä hetkellä se on Se Ihminen. Toivon että jonain päivänä se on joku muu, koska tiedän että velipoika jonain päivänä varmasti löytää jonkun myös ja sitten jään yksin... Ellei sitten tilalle löydy jotain toista.

Mutta nyt siis kaksioitakin katselemaan ja toivomaan parasta...! En kyllä tiedä miten kestäisin veljeni rumpusessioita mutta silloinhan olisi hyvä syy lähteä vaikka lenkille. Ehkä musta kuoriutuisi oikea himolenkkeilijä! Siitä unelmoidessa...:D