Mä eläydyn ihan liikaa esim. lukemieni kirjojen henkilöihin. Tunnen ihan masennusta kun ajattelen miten kurjaa ja ankean tylsää elämää Jane Eyre joutuu viettämään Kotiopettajattaren romaanissa. Kurjat ja ikävät asiat painavat mieltäni kuin ne tapahtuisivat minulle tai jollekin tosi läheiselle ihmiselle. Iloiset, hyvät tapahtumat taas eivät ihan yhtä tehokkaasti ilahduta mua mutta on niillä kuitenkin jonkunlainen vaikutus niilläkin...

Miksi mä niin kovasti yritän olla onnellinen? Ja MIKSI mä valitan jatkuvasti olevani onneton ja masentunut? Kuka täällä maailmassa muka ON onnellinen? Tosi asia on että onnea ei voi olla täydesti ja varmasti muuta kuin taivaassa Jumalan luona... Synti tahraa onnen tässä maailmassa. Saamme maistaa vain onnen murusia tai näemme välähdyksiä onnesta, siinä kaikki. Ei KENENKÄÄN elämä ole hip-hip-huraata! Eli ei ole mitään syytä olla kellekään kateellinen. Kaikilla on omat ongelmansa ja vaivansa ja helpot ajat aikanaan...

Tänään näin hoitajaani ja opettajaa. Tein yhden kokeen, sain papereita top-paikan kyselyä varten (APUA). Kaupunki ei ollut niin ruuhkainen eikä pakkasta kuin pari vaivaista astetta. Kävin myös ruokakaupassa ja kotiin tultua söin ihanaisia tikkuperunoita ja raukeana lueskelin Jane Eyreä. Neitiä onnisti: herra Rochester tunnusti rakkautensa ja kosi! *huoh* Minun kuuluisi olla nyt onnellinen (jos kerran niin eläydyn kirjojen henkilöiden tunteisiin)!

Varsin helppo päivä tämä, ei hiusten repimistä ja pään hakkaamista seinään. Silti... JOKIN PUUTTUU.